Etusivu » Blogi » Antautuminen erityisherkkyydelle #kirjaperjantai

Antautuminen erityisherkkyydelle #kirjaperjantai

7.11.2015
Maaret Kallio

Avainsanat:
, , , , ,

Kuva: WSOY

Kuva: WSOY

”Kun en kerta kaikkiaan osannut kertoa perussyytä heittoisille mielentiloilleni, peruutuksille, kieltäytymisille, ahdistuksille,

hiljaisuudelle, suuttumisille, aloin keksiä kaikenlaista:

milloin se oli kirjoitusblokki, menneen maailman huokaileva ikävä, toisen polven evakkous eli alkava slaavilainen melankolia, myöhemmin kreetalainen daemon meridianus, se että olin taas ollut pitkään uneton, Silkkipaperilinnun ja Mustan Nallen olo,

Humhum, että olen tällainen kuin olen

että olen tällainen kuin olen aina ollut.” 

– Anja Snellman: Antautuminen (WSOY 2015)

Kaakkoon saakka viritetty herkkyys, eli erityisen suurella herkkyyden määrällä varustettu ihminen, erityisherkkä. Elämäntarina, joka kulkee yhä suuremmalle mutkalle menemisestä oman itsen kanssa: milloin sitä on hysteerinen, herkkänahkainen, vaativa hienohelma, turhanpäiten vatvoja, milloin rutiinien orja, vaikea ihminen, kotikissa, mutta joka tapauksessa aina jollain tavoin vääränlainen. Sen sijaan, että olisi tullut peilatuksi omine erityispiirteineen, tulikin leimatuksi ja negatiivisesti sävytetyksi. Sen sijaan, että olisi saanut tulla tutuksi itse itselleen, kävikin itselleen yhä vieraammaksi ja muuttuikin muiden seurassa itsekin yhä mutkaisemmaksi.

”Minä opin miten paljon väärää minussa on.”

Siitä kertoo Anja Snellmanin viimeisin henkilökohtainen teos: Antautuminen. Tarina alkaa pikku-Anjasta, jonka neuvolan papereissa lukee ”ihmispelko” – ensimmäinen määre, joka kulki hänen kanssaan elämän alkuvuodet. Teksti edetessä määreetkin lisääntyvät liittyen kouluvuosiin, aikuisuuteen, rakkaussuhteisiin ja äitiyden syvyyksiin.

Eikä kaikki johtunutkaan pelkästään perheen olohuoneessa asuneesta virtahevosta, ei alkoholista tai siskon sairaudesta. Suuren merkityksensä kaiken kokemiselle loi hyvin voimakas herkkyys, henkilökohtainen ominaisuus, joka ei ollut tullut tutuksi itselle, eikä hyväksytyksi muiden silmissä. Sen sijaan, että erityisherkkyyden kanssa olisi oppinut jo pienestä pitäen tulemaan viisaasti toimeen, siitä tulikin taakka ja vaatimus, mutta yhtä lailla sen kautta elivät ilo ja lohdutus.

Vilkas, pompahteleva ja oikukaskin teksti helpottuu ja jäsentyy loppua kohden samalla, kun vuosien myötä kirjoittajan ymmärrys itseäänkin kohtaan alkaa kasvaa. Kun Anja Snellman alkaa hahmottaa omaa voimakasta herkkyyttään, alkaa omalle toiminnalle ja reaktiolle löytyä yhä enemmän myös vastuuta, viisautta ja jäsennystä.

Kirjamessuilla 2015 haastattelemassa valloittavaa Anjaa.

Kirjamessuilla 2015 haastattelemassa valloittavaa Anjaa.

Ja lopulta on antautumisen aika. Antautuminen sille, kuka todella on ja on aina ollut, ja aika alkaa tulla toimeen sen kanssa itseään ja toisia murjomatta:

”On ollut tuomitsevia silmiä, korkeita, kirkkaita. On tallottu, telottu, murjottu, ruhjottu. On ollut voimakkaita sanoja, rajuja tunteita. On ollut rakkaus. Selittämätön. sietämätön, säälimätön panttivankeus.

Nyt on hyväksyvä katse. On anteeksianto. Valkoinen lippu liehuu.”