Etusivu » Blogi » Raskaiden aikojen oljenkorret #kirjaperjantai

Raskaiden aikojen oljenkorret #kirjaperjantai

Tartun Pauliina Vanhatalon kirjaan Keskivaikea vuosi (S&S 2016) monestakin syystä. Kirjan ydin on Vanhatalon sairastamassa keskivaikeassa masennuksessa ja sen kanssa selviytymisestä. Erityiseksi masennuskertomus kutoutuu myös parisuhteen ja lapsiperhearjen läsnäolosta, joista ei halutessaankaan pääse masennuksen syvyyksissä irti.

kirjaperjantai

#kirjaperjantai

Suurin syyni tarttua kirjaan on kuitenkin se, että olen kuullut Vanhatalolta kysyttäneen kirjahaastatteluissa sitä, miksei hän hakenut masennukseensa psykoterapia-apua, vaikka psykiatri sitä lujin sanankääntein suositteli. Omalla vastaanotollani tapaan luonnollisesti vain ihmisiä, jotka ovat rohjenneet hakea itselleen psykoterapeuttista apua, mikä ei ole kovinkaan yksinkertaista. Psykoterapia itsessään ei myöskään ole mikään helppo matka, vaan haastaa pohtimaan, käsittelemään ja kääntymään juuri niitä asioita kohti, joilta mieluusti sulkisi silmänsä. Mutta itsensä ymmärtäminen, menneisyytensä käsittäminen ja omien toimimattomien toimintatapojen havainnoiminen ovat kuitenkin myös teitä kohti tasapainoisempaa mieltä ja väljempää elämää. Vanhatalo kirjoittaa ottaneensa lääkäriltä vastaan masennuslääkkeet, muttei hakeudu terapiaan, vaikka pohtiikin asiaa moneen kertaan tarinan edetessä.

keskiv.jpg

”Hyvä masennuspotilas” on ajatus, johon Pauliina Vanhatalo palaa useita kertoja tarinan edetessä. Ajatus on kieltämättä vaativuudessaankin varsin edesauttava ja Vanhatalo toteuttaa hyvää masennuspotilaan roolia kunnioitettavan tunnollisesti. Usein juuri hankalan olon hetkellä jätämme vähemmälle sen, mitä tarvitsisimme eniten. Vanhatalo on lukenut tutkimuksia ja tietää, että liikunta vaikuttaa myönteisesti mielialaan. Siksi hän kuljettaa itsensä säännöllisesti lenkeille uupumuksesta huolimatta. Hän hankkii meditaatio-oppia ja tekee mindfulness-harjoitteita, jotka auttavat häntä katselemaan tunteitaan ja ajatuksiaan edes hetkittäin väljemmin, armollisemmin ja irtipäästävämmin. Hän tietää ja kunnioittaa sitä, ettei unesta voi varastaa, jos mielii pysyä edes jotenkin tolpillaan. Monina päivinä Vanhatalo myös tilastoi oloaan asteikolla 0-10 voidakseen seurata ja ymmärtää oman olonsa vaihtelua ja siten myös huomata hyviä hetkiä mielialassaan. Kaikki aivan loistavia esimerkkejä oman mielen kanssa työskentelemisestä!

Koskettavinta kirjassa on oppi omasta itsestä. Kirjoittaja pohtii paljon sitä, mitä masennuksen hellittäessä on edes lupa odottaa: mikä siis on omaa itseä, omaa introverttiutta tai temperamenttia, mikä taas sairauden luomaa väliaikaista estettä. Erityisen liikuttavaksi koen Vanhatalon tekstissä rakastavan parisuhteen ja ristiriitaisen äitiyden, jotka nivoutuvat tarinaan lohtuna, toivona ja turvasatamana läpi vaikeiden aikojen. Kuten Lujasti lempeä –kirjassani tuon vahvasti esille, suurempaa lohtua ja turvaa ei ole ihmiselle olemassakaan, kuin toinen ihminen. Sitä Vanhatalo kuvaa arkisissa kohtaamisissa, miehensä syliin kapuamisissa, iltasadun tyyneydessä, kehollisessa kaipuussa ja myrskyävän mielen rauhoittumisessa toisen myötätuntoisista sanoista.

Masennus ei kuitenkaan putoa taivaasta, vaan siihen on juurensa, joiden ymmärtäminen on tärkeää erityisesti siksi, ettei masennus toistuisi. Loppujen lopuksi en aivan saa vastausta siihen, miksei Vanhatalo hakeutunut psykoterapiaan, josta olettaisin lukemani perusteella hänen kovasti hyötyneen. Mutta kysymykseni myös häilyy taaemmaksi edetessäni kirjassa. Kirjoittaminen, hengittäminen, liikunta, hiljaisuus, läheiset ihmissuhteet ja itselleen vastuullinen antautuminen ovat Vanhatalon keinoja masennuksen läpi, oljenkorsia tuulisessa elämäntilanteessa. Niistä löytyy monelle meistä samaistumispintaa ja itsestä huolehtimisen keinoja.

Lue lisää:

Lujasti lempeä –kirja tunteiden säätelystä, toisiin tukeutumisen taidosta ja viisaasta vaativuudesta

Tietoisesti introvertti -blogi on psykoterapeutti, psykologi Liisa Uusitalo-Arolan blogi introverteille