Etusivu » Blogi » Ulkopuolisuuden tunteita ja romaaneja matkoiksi mieleen #kirjaperjantai

Ulkopuolisuuden tunteita ja romaaneja matkoiksi mieleen #kirjaperjantai

Lukemisen tiedetään olevan hyvästä, eikä ihme. Fiktion lukeminen auttaa ymmärtämään niin omaa mieltä kuin eläytymään paremmin toisten asemaan kehittäen empatiakykyä. Korkeakirjallisuuden tiedetään auttavan lukijaa ymmärtämään paremmin toisten ajatuksia ja tunteita toiminnan takana. Hyvin kuvatut ja kirjoitetut tarinat voivat auttaa tavoittamaan uusia ulottuvuuksia omasta elämästä sekä tuottaa kirjallisesti vertaistukea, kun lukija saa kosketusta omaan kokemukseen toisen elämäntarinaan eläytyessä. Tähän tarkoitukseen sopivat loistavasti Tommi Kinnusen kaksi romaania: Neljäntienristeys ja Lopotti.

Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (WSOY 2014) on koskettavuudessaan ollut yksi elämäni mieleenpainuvimmista lukukokemuksista. Neljäntienristeys on taannoin ollut myös psykolukupiirimme luvussa kollektiivisena huippukokemuksena. Siksi Kinnusen uusimpaan teokseen Lopottiin (WSOY 2016) tarttuminen oli ladattu kovin odotuksin, ehkä kohtuuttominkin. Vaikka on epäreilua verrata teoksia, kuin sisaruksia keskenään, en siltä voinut välttyä Kinnusen kuopusta lukiessa.

lopotti.jpgLopotti pureutuu ennen kaikkea sokean Helenan tarinaan lähtien lapsuudenkodin tunnemaisemista päättyen kuoleman porteille saakka. Maailman tarkastelu Helenan sokein silmin antaa näkevälle lukijalle pysäyttäviä välähdyksiä siitä, miten eri tavoin ihmiset, kodit ja tilanteet hahmottuvat ihmiselle, joka ei voi sitä silmin lukea. Helena jää ja tulee jätetyksi usein ulkopuolelle, koska ei näe ja koska muut näkevät omassa sokeudessaan hänessä enemmän erilaisuutta kuin samanlaisuutta.

Lopotin toiseksi keskeiseksi hahmoksi nousee Helenan veljenpoika Tuomas. Kuten Helenaa, myös Tuomasta kietoo epämiellyttävä tunne erilaisuudesta ja vierauden tunteesta suhteessa ympäröivään maailmaan ja stereotypisiin odotuksiin. Tuomas rakastuu miehiin ja tekee matkaa seksuaalisuuteensa ja parisuhdestatukseensa kiemurrellen, kuin lupaa itseltään ja toisilta kysellen.

Lopotin suurin anti on sanoiksi puetun elämän ja kokemuksina tunnetun elämän ristiriitaisuuden kuvaus. Ihmisen oma tunnekokemuksen ja muiden sanoittaman todellisuuden ristiriita on juuri se taso, jonka äärellä olen psykoterapeutin työssäni jatkuvasti: Onko kokemukseni totta, ovatko tunteeni oikeita, vaikka ne ovatkin jotain muuta, kuin mitä muut tahtovat kertoa, kuulla tai muistoina elättää? Ulkopuolisuuden tunne riivannee jokaista meistä puutteistamme tai vahvuuksistamme riippumatta. Jossain määrin ihminen kun on aina yksin kokemuksensa, mielensä ja elämänsä äärellä. Sen Kinnunen tavoittaa Lopotissa äärimmäisen hyvin.

neljantieSilti mieleni kääntyy vahvasti Kinnusen kirjojen esikoisen, Neljäntienristeyksen puoleen. Sen koskettava kuvaus sukupolvien ketjusta ja kivun ylisukupolvisuudesta on käsittämättömän hienoa ja raakuudessaan ihmisyyden ydintä kirvelevästi maalaavaa. Joka tapauksessa: molemmat Kinnusen kirjat ovat oivia polkuja oman mielen, minuuden ja historian pohtimisen tueksi. Uskallan väittää, että näitä romaaneja lukiessa empatiakyky toisia kohtaan saa jälleen kasvumahdollisuuksia. Lämpimin lukusuositukseni!