Luksusnarina on merkki unohdetusta hyvinvoinnista – Tavallinen arkipäivä on jo osa suurta unelmaa, jonka harva tässä maailmassa saavuttaa
Jos tämä työni on jotain opettanut, niin sen, ettei kukaan meistä voi koskaan tietää, miten ja milloin elämä keikahtaa ja kovaa.
Ja sen, ettei koskaan voi päällepäin tietää, millaisia tarinoita ihmiset kantavat sisällään ja millaisine kokemuksineen sinnittelevät elämässään.
Juuri siksi sietokykyni luksusnarinaan ja turhasta valittamiseen on tavallisestikin varsin heikko. Pienten pinnallisten asioiden vatvominen ja niistä vaikeroiminen on sellaista luksusta, johon monella ei juuri nytkään ole varaa.
Sietokykyni luksusnarinaa kohtaan on entisestäänkin heikennyt oltuani vuosi sitten Unicefin matkassa Mosambikissa ja reilu viikko sitten World Visionin lähettiläänä Kambodzassa. Tämä hyvinvointi ja länsimainen elämä on niistä käsin kaikkinensa jotain sellaista, josta toisella puolella maailmaa ei osata edes uneksia.
Miten me sitten unohdamme sen arvon?
Miksi moni täällä hirttää itsensä jatkuvasti kiinni tyytymättömyyteen, vaikka seisoo jo kaksin jaloin kiinni hyvässä elämässä?
Siitä kirjoitin tämän viikon Lujasti lempeä -tekstini Helsingin Sanomiin. Siitä, että vahvemman velvollisuus on aina auttaa heikompia. Mutta vähintäänkin siitä, että hyvän elämän äärellä ollessa on osattava tietoisesti kääntää katse kohti kiitollisuuden aiheita.
Elämä voi olla varsin toisin jo huomenna. Jos hyvä kääntää kelkkansa, ei toivo enää mitään muuta, kuin voivansa palata tavalliseen elämään ja arkisiin narinoihin.
Siksi olisi syytä muistaa, että tällainen tavallinen keskiviikkoaamu voi olla jo pala suurinta onnea.
***
Lue blogitekstini kokonaisuudessaan täältä.