Kun ikuisesti reipas uupuu, kukaan ei huomaa – On väärin luulla, että jokainen pystyy pyytämään apua
Entä jos kaikkein vaivattomin lapsi voikin kaikkein huonommin?
Entä jos superkiltti oppilas onkin ankarasti ahdistunut?
Entä jos mielettömän mukava ja auttavainen ystäväsi onkin sisällään ihan yksinäinen?
Entä jos kaikkein reippain onkin välillä kaikkein väsynein?
On normaalia ja inhimillistä tarvita apua. Kukaan meistä ei voi elää hyvää elämää tai toipua vaikeuksista vailla toisten tukea. Apua on tärkeää saada, vaikkei osaisi pyytää – ja etenkin juuri silloin.
Usein sanomme, että kerro, jos tarvitset apua.
Mutta entä jos se on liikaa pyydetty? On tärkeä ymmärrettävä tilanteita, joissa apua ei pysty tai osaa pyytää. Joskus avunpyytämisen vaatimus on liiallinen. Silloin on äärimmäisen tärkeää, että tulisi poimituksi avuntarpeessaan. Että tulisi näkymättömyydestä näkyväksi. Hiljaisuudesta poimituksii. Yksinäisyydestä otetuksi.
Ihmisen elämässä on hyvin keskeistä se, millaisia avunsaantikokemuksia hän on kartuttanut. Kun jo lapsena ja nuorena saa kokemuksia siitä, että avuttomuuttaan voi näyttää ja se vastaanotetaan hyvin ja auttaen, on helpompaa näyttää jatkossakin avuntarvettaan. Sekä myönteinen että kielteinen kehä käynnistyy herkästi.
Kaikkein suurin hätä on
usein hiljainen ja sanaton.
❤️ Poimituksi tulemisessa on suurta lohtua ja toivoa. Silloin toinen kykenee näkemään ja tarttumaan johonkin sellaiseen suruun ja epätoivoon, jota itse ei pysty tunnistamaan tai lamaannukseltaan ilmaisemaan.
Siitä tämän viikon HS-kolumnini, joka saattaa koskea sinua tai yllättävää ihmistä ihan lähelläsi. Lue kolumnini täältä.