Etusivu » Blogi » Toivo ei saa ajautua kriisiin koronakriisissä

Toivo ei saa ajautua kriisiin koronakriisissä

Koronakriisin vaikeina ja epävarmoina aikoina monen mielen on vallannut epätoivo tai jopa toivottomuus. Epätoivo on uhkaava, mutta toivottomuus sekä yksilölle että yhteiskunnalle sitäkin uhkaavampi. 

Toivottomuudessa on kyse toivon puuttumisesta, luovuttamisesta ja tulevaisuuden odotusten menettämisestä. Toivottomuuteen voi liittyä kokemus, että tulevaisuudessakaan ei ole näkyvissä helpotusta. Pahimmillaan se merkitsee aloitekyvyn ja uskon menettämistä sen suhteen, että voi omalla toiminnallaan vaikuttaa toivottomuutta aiheuttavaan asiaan, kuten koronakriisiin ja sen kanssa elämiseen. Toivottomuus lamaannuttaa ihmisen.

Toivottomuus on ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden kannalta merkittävä uhkatekijä. Tutkimuksissa on todettu, että pitkään jatkunut toivottomuus on yhteydessä sairastumiseen ja jopa itsemurhaan. 

Kokemukset näkymättömyydestä ja yksinäisyydestä syventävät toivottomuutta. Toivon voimallisia kasvattajia ovat kokemukset nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Toivolla on voimakas suhdeulottuvuus: se vaatii vahvistuakseen aidon kokemuksen sitä, ettei kukaan ole kokemassa näitä mullistuksia yksin. Ihminen voi omassa subjektiivisessa kokemusmaailmassa kokea, että toivoa ei ole – mutta toivoa on yhä ihmistenvälisessä todellisuudessa. 

Epävakaina aikoina on erityisen merkityksellistä välittää ja vahvistaa toivoa. Vaikeissa oloissa toivo luo vakautta epävakaaseen tilanteeseen. Toivon vahvistaminen kriisissä merkitsee toivottomuuden vastaanottamista ja toivoa vahvistavien asioiden tukemista.  

Toivossa on käsitys mahdollisista omista ja yhteisistä vaikutuskeinoista, joita voi aktiivisesti käyttää myös vaikeuksien sisällä. Teot luovat toivoa – kokemusta siitä, että omalla toiminnallaan voi jotenkin vaikuttaa vaikean tilanteen sisälläkin ja siitä ulospääsyreittejä kokeillessa. 

Vain kuulemalla ja tarttumalla sekä ääneen sanottuun että hiljaiseksi jäävään epätoivoon voimme välttää toivottomuuden. Siksi on keskeistä korostaa, että olemme yhdessä tämän kriisin keskellä ja myös yhdessä siitä selviämme. Toivottomuutta ei kuitenkaan voi mekaanisesti kääntää toivoksi, sillä toivo ei ole tahdolla tai järjellä hallittavissa. 

Toivon vahvistamisessa keskeistä on ihmistenvälisyyden vahvistaminen rajoitustenkin keskellä. Koronakriisi on aiheuttanut rajoituksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle, ja siksi on ollut tärkeää löytää uusia väyliä kommunikoida toisten kanssa. Toivossa onkin kyse mahdollisuuksien löytämisestä olemassa olevassa tilanteessa.

Toivo herää, kun mahdollisuus näyttäytyy.

Yhteiskunnallisessa viestinnässä epämääräisyys ruokkii epävarmuutta ja pahimmillaan paranoiaa. Läpinäkyvä viestintä ja avoimuus vahvistavat luottamusta ja luovat toivoa. Perusteltu ja selkeä viestintä rauhoittaa. Toivon kannalta on keskeistä, ettei kivuliaitakaan realiteetteja pyöristellä tai kielletä. Niiden tunnustaminen ja jakaminen lisäävät ihmisten kokemusta toimijuudesta ja vaikutusmahdollisuuksista. Toivon kannalta on korostettava sitä, mitä on mahdollista tehdä ja päättää tämän hetkisen tiedon varassa, ja kuinka sitä on mahdollista myös muuttaa ja korjata uuden tiedon valjetessa. 

Päätöksiä tehtäessä, ja niistä viestittäessä, on äärimmäisen tärkeää ilmaista, että päätösten pohjana on vahva ymmärrys ihmisten monimuotoisesta arjesta. Ellei näin tapahdu, on se omiaan lisäämään tyytymättömyyttä, toivottomuutta ja yhteistyöhaluttomuutta. Ihmisen voi poimia mukaan vain omalta pysäkiltään. 

Toivo kulkee aina kolmessa ajassa: menneessä, nykyhetkessä ja tulevassa. Siksi toivoa vahvistettaessa on tärkeää viitata sekä menneisiin jo selätettyihin ihmiskunnan vaikeuksiin että nykyhetken mahdolliseen vaikuttamiseen ja tämän päivän tekojen vaikuttavuudesta tulevaisuuteen. On keskeistä korostaa sitä, että kyseessä on vaikea vaihe, eikä kokonainen elämä tai vaikeaksi naulattu tulevaisuus.

Ihmisen kyky sietää vaikeitakin tilanteita on huomattavasti joustavampi, kun hänen tunteilleen on tilaa. Toivoa voidaan vahvistaa normalisoimalla normaaleja tunteita ja kokemuksia, joita uusi ja epävarma tilanne ihmisissä herättää. 

Elämää on koronan jälkeenkin, ja sitä on myös koko ajan koronakriisin rinnalla. Koronaviruspandemian aikana ei tule syrjäyttää ihmisten keskeisiä huolia sekä sen enempää toivon tekijöitä muidenkaan elämän osa-alueiden kannalta. 

Toivo on keskeinen kompassi vaikeuksissa navigoidessa. Tulevaisuus on yhä olemassa. Siihen voi jokainen meistä yksin ja yhdessä vaikuttaa.

Maaret Kallio

Kouluttajapsykoterapeutti, tietokirjailija

Jari Kylmä

FT, dosentti, Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta